Äidinrakkaus. Sehän syttyy aina sillä sekunnilla, kun vieras limainen huutava pötkö laitetaan rinnalle synnytyksen jälkeen. Vai syttyykö? Itse olen saanut yhden tuollaisen "pienen limaisen pötkön", joka oli ja on minusta kyllä maailman suloisin. En siltikään ollut missään suuressa onnenhuumassa, kun poikamme syntyi. Olin ihan iloinen, että vauva oli viimein syntynyt ja vähän ihmeissäni, että tuossako se nyt sitten on. Mutta että rakastinko minä sitä? Tuskin. Se tuntui lähinnä suloiselta lemmikiltä tai joltain... Se oli kyllä ihan kiva, mutta en leimautunut siihen heti, enkä tuntenut valtavaa rakkautta ja yhteenkuuluvuudentunnetta ja onnea.

Minusta ei tuntunut yhtään pahalta antaa vauvaa yöksi hoitajien kansliaan. Nukuin mieluummin. Nykyään minun on vaikea antaa vauva hoitoon muille edes tunniksi (isiä ei tietenkään lasketa). Sairaalassa joka aamu seitsemältä tultiin pieni vauvani herättämään kylmästi ja raukalta otettiin kantapäästä verinäyte. Kunnon äidin olisi varmaan pitänyt tuntea olonsa kurjaksi, kun vauvaa piikitetään, mutta en minä tuntenut. Vasta muutaman päivän päästä, baby bluesin iskiessä toden teolla päälle, kyynelehdin vuolaasti, kun vauvaani pistettiin. Mutta ei se silti niin kamalalta tuntunut, olin muuten vaan niin herkässä tilassa.

Vauva ei oikein osannut imeä rintaa. Synnytyssalissa imetys ei onnistunut alkuunkaan, poika oli niin unelias, eikä pätkääkään kiinnostunut tissistä. Myöhemmin imetys alkoi rintakumin avulla sujua jotenkuten. Täysimetin hurjat kolme viikkoa. Vauva sai raivareita rinnalla, ei rauhoittunut lähelläni juuri koskaan. Ainakin se tuntui siltä. Isin sylissä tykkäsi kyllä olla ja minusta tuntui, että mies osaa hoitaa vauvaa paljon paremmin kuin minä. Itse en pysynyt edes pystyssä, kun olin menettänyt synnytyksessä verta niin paljon, että hemoglobiini oli tosi alhainen. Poikamme syntyi keväällä ja olin kuvitellut ennen synnytystä, että sitten tehdään pojan kanssa vaunulenkkejä ihanan keväisessä säässä ja kotona sitten tyytyväisenä puuhailen keittiössä vauva kantoliinassa. Mutta höpöhöpö. Olo oli niin heikko, että hyvä, kun sain joskus vaipan vaihdettua. Vauvan röyhtäyttäminen syötön jälkeen oli todella vaikeaa, kun istumaan en pysynyt ja ylösnousessa pyörrytti, joten sekin homma jäi usein miehelle.

Onneksi oli isi. Isi teki ruokaa äidille, vaihtoi vaippoja vauvalle ja sylitteli. Ja kun vauva alkoi huutaa, oli minun vuoro hoitaa (eli imettää). Muistikuvat ensimmäisistä viikoista ovat suhteellisen kaoottiset. Vauva tuotiin rinnalle, ei osannut ottaa kiinni, hermostui, huusi, rimpuili, lakkoili. Ei sillä varmaan aina edes ollut nälkä, mutta uskoin imetyspropagandaa, että "tissi auttaa kaikkeen". Tarjosin tissiä lähes joka itkuun. Ja jos nukahti rinnalle heti, herättelin, että söis kunnolla. Öisinkin poika söi puolitoista tuntiakin joskus, minä itkin ja tunsin hirveitä vihantunteita vauvaa kohtaan, kun en olisi jaksanut aina imettää. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä vauvakin olis halunnut vain nukkua. Mutta en osannut lukea vauvani viestejä ja tunsin itseni tosi surkeaksi äidiksi.

Kolmen viikon ikäisenä yhtenä iltana ei poika millään rauhoittunut. Mies sanoi, että nyt annetaan sille ruokaa, kun sillä kerran on nälkä ja pisti Tuttelia  pulloon. Ja niinhän se poika söi ja nukahti. Minä itkin makuuhuoneessa, kun tissi ei kelpaa. Jatkoin imetystä päivisin, mutta illalla ja yöllä annettiin suosiolla yhä useammin pullosta. Kun suostuin ensimmäisen kerran itse antamaan pojalle maitoa pullosta, koin ihmeen. Poika joi niin tyytyväisenä, niin onnellisena, äidin sylissä. Ei rimpuilua, huutoa, itsensä kaarelle vetämistä niin kuin imetettäessä. Poika sai kolmen kuukauden ikään asti sekaisin äidinmaitoa ja korviketta. Ensin äidinmaito tissistä, mutta kun siitä ei meinannut mitään tulla, pumppasin maitoa ja annoin sitten omankin maitoni pullosta.

Toinen ihana hetki oli vajaan viiden viikon iässä, kun poika hymyili ensimmäisen kerran. Vaikka koin itseni maailman surkeimmaksi äidiksi, niin yritin välillä jaksaa vähän jutella pojalle. Ja yhden tällaisen juttelukerran se tuli, se ihana leveä hampaaton virnistys. Silloin tuntui, että ehkä olen sittenkin tehnyt jotain oikein. Heti tuli sitten kuitenkin myös syyllisyys: olisikohan vauva hymyillyt aiemmin, jos olisin jaksanut enemmän jutella?

Minulla oli huono omatunto imetyksen lopettamisesta. Minulla ei tuntunut olevan ”oikeaa” syytä lopettaa imetys. Maitoa tuli, ei mitenkään ylivuotavaisesti, mutta tuli kuitenkin. Todellinen syy imetyksen lopettamiseen oli, että en vain jaksanut. Toki vauvan rintaraivareilla ja huonolla imuotteella oli asiaan vaikutusta. Seuraavan imetyksen ajatteleminenkin ahdisti ja siksipä turvauduimme yhä useammin pulloon.

En pystynyt synnytyksen jälkeen istumaan pitkään aikaan, koska välilihan haava oli niin kipeä. Kun se alkoi parantua, sain riesakseni äärettömän kivuliaat peräpukamat. Menin niiden takia lääkäriin ja romahdin lopullisesti. Lääkäri kysyi, voisiko hän soittaa neuvolaan. Jälkitarkastuksessa sain sitten lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Kävinkin siellä juttelemassa muutamia kertoja, mutta en kokenut siellä oloani hyväksi. Enemmän apua sain MLL:ltä, josta tuli eräs nainen kotiin käymään useaan kertaan. Häneltä sain paitsi henkistä tukea, myös konkreettista apua vauvan viestien kuuntelemiseen, imetykseen, nukkumisongelmiin jne.

Olisiko minun pitänyt alusta asti tehdä jotain toisin? Jos voisin palata ajassa taaksepäin, luultavasti en imettäisi yhtä kauan, vaikka saisinkin sen johdosta kuulla olevan huono äiti. En jaksaisi loputonta maidon pumppaamista ja rintapumpun sterilointia. En väsyttäisi itseäni kaikessa ylimääräisessä, vaan yrittäisin keskittyä enemmän vauvaan. Onhan äidinmaito varmasti vauvalle hyvää ruokaa, mutta kyllä äidinrakkaus on silti paljon parempaa. Juoma-astialla ei ole niin suurta merkitystä... Jos äidin voimavarat menee täysin imetyksen stressaamiseen, eikä voimia ole juuri edes jutella lapselle, ei se voi olla lapsen parhaaksi. Jos saan joskus toisen lapsen, toivon todella, että olisin paremmassa kunnossa synnytyksen jälkeen ja jaksaisin hoitaa vauvaa enemmän (siis muutakin kuin imettää). Olen monta kertaa katsonut ensimmäisiä valokuvia pojasta ja itkenyt sitä, kun en jaksanut kovinkaan paljon pitää sylissä häntä, kun hän oli ihan pieni.

En vieläkään uskalla oikein aina ajatella niitä ensimmäisiä viikkoja ja kuukausia. Välillä muistelen alkuaikaa haikeudella, mutta enimmäkseen kyllä epämääräisellä ahdistuksella, jota en ole vielä saanut käsiteltyä kunnolla. Silti haluaisin lisää lapsia. Ehkä kuvittelen, että osaisin seuraavalla kerran tehdä kaiken toisin, vaikka niinhän ne kokeneemmat väittävät, että uusi vauva on usein ihan erilainen kuin ensimmäinen, eikä samat ”temput” toimikaan uuden tulokkaan kohdalla! No, aika sen näyttää.

Nyt meillä on aivan ihana 1-vuotias vesseli, jonka elämästä ei vauhtia puutu. Olen rakastunut lapseeni enemmän, kun olen saanut tutustua häneen. Hän on kasvanut omaksi itsekseen, toimeliaaksi ja iloiseksi pojaksi. Hän osaa paljon hienoa asioita. Yksi ihanimmista taidoista on äidin halaaminen. Silloin en voi tuntea itseäni ainakaan kovin paljon epäonnistuneeksi.